Keskeneräinen - Kokonainen - Perhe

Milloin perheemme on kokonainen? Se on kysymys, joka on mietityttänyt jo kaksi vuotta, likimain siitä lähtien kun kuopuksemme vauvavuosi tuli päätökseen. Tässäkö tämä nyt oli, tuleeko meille enää koskaan vauvaa?

Tämä aihe todella herättää meissä tunteita. Vuoroin tuskastuneisuutta jatkuvaan asian vatvomiseen, ihastelua ihanista kasvavista tytöistä; lisää näitä meille kiitos, kiukkupuuskien keskellä vakaata päättäväisyyttä; ei jaksa ei huvita.

Luopumistyötä vauvahaaveesta on tehty etenkin nyt esikoisen ollessa jo viisi ja kuopuksen reilu kolmevuotias. Olemme vihdoin myyneet urakalla kaikki alle 92 koon vaatteet pois, luopuneet tuplarattaista, kaukalosta ja toisesta turvaistuimesta. Lahjoittaneet vauvan tarvikkeet lähipiirille ja ensi viikonloppuna lopulta lähtee perintöpinnasähkykin sisareni kotiin odottamaan, että heidän esikoisensa pääsee siihen nukkumaan kahden kuukauden päästä maailmaan saapuessaan.

Kaiholla katselin taas tänä aamuna tyttöjen päiväkotikuvista tehtyjä magneetteja jääkaapin ovessa. Miten kuvassa kainosti hymyilevä, hieman pöllämystyneen näköinen, untuvahiuksinen yksivuotias onkin niin mini tuohon reilu kolme ja puolivuotiaaseen villikkoon verrattuna.

Meidän tytöt on niin super viisaita, sosiaalisia, hyvätapaisia ja nöyriäkin. Samalla heillä on mielipiteitä, rohkeutta ilmaista tunteitaan ja hupsutella, ihailtavaa lapsen ennakkoluulottomuutta ja häpeilemättömyytä ja hyvin hienostuneen nokkela huumorintaju, etenkin nuoremmalla.
Vanhempi, nyt viisivuotias on hyvin tunnollinen ja tarkka nuori neiti. Hän aloitti kuvataidekoulun itseään vanhempien ryhmässä ja käy lisäksi voimistelussa. Hänellä kädentaidot sujuu ja on numero sekä kirjainpäätä, varmasti akateemiseen kehitykseen on hyvät lähtökohdat tuolla keskitymiskyvyllä. Molemmat rakastavat musiikkia ja etenkin nuoremmalla on sävelkorva ja rytmitaju hallussa. Nuorempi haaveilee omasta harrastuksesta ja vähän on palloiltu jalkapallokoulun ja voimistelun välillä. On vähän sellainen suurten linjojen neiti, asioiden ei tarvitse olla niin justiinsa.

Tytöt on ihanan erilaisia ja silti niin bestiksiä. Kesän aikana nuorempi on kasvanut tosi paljon isomman oloiseksi ja likat kinastelee melkein yhtä paljon kuin halailee. Jakaa lelut ja sitten ei taas jaa, lälättelee ja kohta taas juostaan kilpaa ulos, leikitään yhdessä vakoilua tai ryhmähauta. Tänään jossain iltavilli sekoiluleikeissä nauratti niin kovasti, että molemmilla lirahti pissa housuun. Sitten naureskeltiin suihkussa ja pohdiskeltiin iltapalapöydässä, että sattuuko kieleenpuraiseminen vai varpaan lyöminen pöydänjalkaan enemmän. Tämä jäi vielä ratkaisematta, taisi olla tasapeli. :)

Miksi vauvakuume ei silti ota laantuakseen, meillä on asiat vissiin aivan liian mallillaan! Eikö olla riittävän väsyneitä? Ei tässä mitään rahapulaakaan ole akuutisti, kun on molemmat ehditty nyt lasten kasvaessa tehdä uraa ja kehittyä ammatillisesti.
Minun osalta tämä vauvakuumeilu on ollut reilu kahden vuoden väsytystaistelu, sekä itselleni että vaimolle. Tai siltä se ainakin on tuntunut ajoittain. Välillä ollaan päästy ihan järkikeskusteluihin, pitkään vaimo oli sitä mieltä että kaksi riittää. Milloin ollaan mietitty, voisiko meistä olla sijaisperheeksi. On esitäytetty adoptiopapereita, silti jättäen ne postittamatta. On vedetty köyttä kumpaa huvittaa raskaus enemmän (ei kumpaakaan...) ja kumman ura on pisteessä, että suunta on sumea tai hetki on oikea tai mitä vaan. Meillä ei ole mihinkään vastauksia.

Ollaan nuoremman helmikuisten 3v synttäreiden jälkeen, oikeastaan tämän korona-tilanteen ajan, heitelty ilmaan, että jos joku muu synnyttäisi niin se olisi meille kaikkein paras. Suomessa ei ihan heti taida löytyä hedelmälliselle naisparille sijaissynnyttäjää. Ja joo, tämäkin vähän rankempaa vitsiä, koska oikeasti, me ei vaan olla haluttu asiaa tarpeeksi. Eihän me muuten näitä vatvottaisi kun todennäköisyys meillä molemmilla on uudelleenraskautumiselle kuitenkinmelkoisen korkea, jos nuo tyttöjen alullesaattamiset nyt mitään antaa olettaa.

Mutta kesällä jotain tapahtui. Koronan takia me ollaan oltu perheenä yhdessä enemmän kuin koskaan ja meidän parisuhteelle tämä on tehnyt vain ja ainoastaan hyvää. Me on puhuttu tyttöjen kanssa pikkusisarus ajatuksista vaaleanpunaiset lasit silmillä. Nyt odotuksen ja kaipuun tunne perheenlisäyksestä on ottanut aidosti tuulta alleen. Kävin tänään pitkän keskustelun raskaana olevan siskoni kanssa, kyyneleet tuli silmiin. Mun on pakko saada vielä yksi vauva. Puhelu päättyi ja nostin luurin. Varasin ensikäynnin ensi kierron alkuun ja ilmoitin vaimolle, että hänen skypen kautta tää tapahtuu. Tuli vihreää valoa, ja hymyä <3

Aika näyttää onko meillä sylissämme pikku kolmonen 2021!!

Mykistävää...

Ihan pakko vaan sen verran vielä avautua, että soitettiin tietysti VL peruaksemme kaiken ja kertoaksemme, että vaihdamme klinikkaa. Silläkin uhalla, että F:llä joudumme heti investoimaan ensikäyntiin ja luovuttajaoikeuksiin käytännössä yli 1000€, johon ei ihan oltu nyt varauduttu.
Emme ikinä osanneet arvata etukäteen sitä mitä VL puhelinhoitsu meille sitten kertoi, nimittäin ihan eri luovuttajapiirteet kuin mitä aiemmalla soitolla!

Sanoimme hoitsulle, että nyt TIME OUT ja saa luvan selvittää että mitä tämä tällänen sekoilu on. Nämä on meille tärkeitä asioita ja he ovat nyt informaation pimittämisellä ja ristiriitaisen tiedon jakamisella saaneet meitä tekemään ratkaisuja joita emme olisi ehkä tehneet jos VL ei sekoilisi niin paljon.

Muutaman tuntia myöhemmin saimme puhelun. Jostain syystä meille oli tehty 2 eri luovuttajavarausta, aiempi hoitsu oli niistä ilmoittanut meille vain toisen, juuri sen jonka kuultuamme kuppi meni nurin. Siellä oli kuitenkin toinenkin varaus, juuri meidän toiveiden mukainen.

Tietenkin sherlokit ja muut detectivet heti vauhdissa täällä päässä, että jaahas, oliko se hoitsu pelästyny ja käyny vaihtamassa luovuttajan vai mitä ihmettä. Ihan jotenkin tosi sekavaa ja epämääräistä touhua.

Lopulta piti päättää, mitä tehdään. Enää reilu vko aikaa ekaan ovikseen josta inssiä tarkoitus yrittää. vaihtaakko klinikkaa nyt tässä välissä, enää tämän uuden tuoreen luovuttajatiedon valossa joka on juuri meidän toiveiden mukainen, vaikkakin on ihan saakelin kypsä kaikkeen.Vai maksaako yli 1000€ klinikanvaihdosta paremman palvelun toivossa? Mä en enää jaksanu päättää, ja annoin rouvalle vapaat kädet. Meillä on nyt kahdelle klinikalle aika tulevalle viikolle. Huomenna toinen aika perutaan kun on tämä vkl saatu miettiä ja jatketaan nyt johonkin kohti tuntematonta.

Loppukädessä nyt ei kiinnostais kuin päästä sinne fucking inssiin ja lopettaa tää säätäminen.

Kotivaimot

Pyysin juuri kultsulta, josko se menis keittämään teetä ja tekis iltispala leivät meille, tuli inspiraatio taas kirjottaa fiiliksiä.
Lomat on nyt lusittu ja paluu arkeen koittanut varmasti itse kullakin, mutta sepä ei ainakaan meitä haittaa. Mieli on viime viikkoina ollut hyvinkin korkeella. Polyypinpoisto-leikkaus meni hienosti ja oli halpa kuin mikä! Kolme polyyppia poistettiin, ja heti viikko sitten oltiin hoitavaan lääkäriin klinikalla yhteydessä ja sovittiin, että ensikierrossa olisi sitten hyvä hetki yrittää ensimmäistä inseminaatiota. JEE! Lääkäri lupasi vihdoin tehdä meille luovuttajavarauksen ja nyt luonnollisesti kovasti odotellaan kierron alkamista, joka pitäisi osua huomiselle/torstaille. Varmaan koskaan odottanut menkkoja yhtä paljon, ja rouva laskeekin kovasti päiviä, että milloin se ensimmäinen inssi sitten olisikaan; "enää 15 päivää ovikseen" . Ihana <3

Joskus aiemmin jo otinkin esille aiheen, kuinka rahoittaa hedelmöityshoidot?
Koska taloudellisesti on nyt mahdollista, me pyrimme maksamaan kaiken ihan normaalin elämän ohella. Mitään varsinaisia säästöjä meillä ei ole ja nipistämme lähinnä päivittäisessä elämisessä, eli lähinnä ruuan laadussa ja viihdykkeissä. Mutta toisaalta aloimme tässä pohtimaan, että ei me kyllä mitään säästäjiä taideta sittenkään olla. On ollut ulkomaanmatkaa, kotimaan matkailua, parit festarit, remontointia ja vähän vaikka mitä tässä kesän ja viime kevään mittaan, sen jälkeen kun tämä vauva-prosessi sai alkunsa.
Hätä ei onneksi ole "tämän näköinen" ja olemmekin laskeskelleet, että jotenkin ihmeen kaupalla rahaa on silti yrittää 5krt putkeen, vaikka joka kuukausi. Sen jälkeen kyllä jenit olisi loppu ja siihen mennessä oletettavasi aikakin siirtyä ehkä keinohedelmöitykseen. Mutta niin pitkälle ei kannata miettiä. Joka tapauksessa, luo vähän sellasta helpotusta kaiken odotuksen keskelle, kun tietää, että ei ihan heti ole rahasta kiinni, ettäkö joka yrityksen jälkeen tarvitsisi säästää aina pari kuukautta yrittääkseen uudelleen. Tottakai kaikkea yllättävää voi sattua muussa elämässä ja rahat huveta toisiin juttuihin, mutta lähtökohta on taloudellisesti ajoitettuna hyvä hedelmöityshoidoille juuri nyt.
Totta on myös se puoli, että jos rahaa ei olisi tilille tiedossa, olisimme jo varmasti käyneet pankkikonttorissa vähän juttelemassa.
Minä ainakin olen niin huono odottamaan, joskus jopa epäilen että onko mulla joku ADHD kun kokoajan pitää touhuta ja tapahtua. Suorastaan poden syyllisyyttä laiskottelusta, koska tuntuu että odotellessa ja laiskotellessa elämä valuu hukkaan. Elämä joka on tässä ja nyt, eikä vasta huomenna. Elämä joka ei odota, vaan jonka vietäväksi pitää heittäytyä täysillä. Ja tämä ei tarkoita sitä että olisin perfektionisti ja ettäkö pelkäisin epäonnistumista tai jotain, ei suinkaan, vaan lusmuilu. Se ei vaan ole mun juttu. (Jotenkin ihan totaali karkasi aiheesta! :D )

Oli miten oli, pian saattaapi olla aika ensimmäiselle inssille ja se on kovin jännittävää. Jollain tapaa me ollaan jo raskaana, tämä kaikki on jo osa sitä odotusaikaa. Samaan aikaan sitä tiedostaa realisti kun on, että tässä voi olla vielä pitkä matka edessä, eikä onnistumista välttämättä tapahdu ei vielä ekalla, tokalla tai kolmannellakaan kerralla. Kuka tietää? Mutta yrittänyttä ei laiteta ;)

Nyt tuli kutsu iltapalalle <3 vi ses!

Miten päin pitäisi olla?

Tänään koitti viimein lääkäripäivä ja polyypinpoisto-toimenpide. Vihdoinkin. Kesäkuisessa ultrassa näkyneiden 2 polyypin lisäksi oli löytynyt vielä kolmaskin, pieni polyyppi joka samalla poistettiin. Onneksi sen suuremmasta ei ollut kyse ja kaikki vaikuttaisi nyt valmiilta hoitojen jatkumiselle. Ehkäpä ensimmäinen inssikin olisi ajankohtainen elo-syyskuiden vaihteessa viimein.

Toimenpide itsessään ei sitten kuulemma ollutkaan niin mukava, suorastaan kivulias. Jostain käsittämättömästä syystä, mitään puudutusta ei alkuun laitettu ja oli sydäntä särkevää kuulla rouvalta jälkikäteen kuinka hän oli tärissyt ja itkenyt kivusta toimenpiteen alkupuolen. ONNEKSI lääkäri oli järkiintynyt ja puuduttanut, jonka jälkeen tunne oli kuulemma ollut enää ”vain” inhottava. En yhtään ihmettele jälkishokin kyyneleitä, mutta samalla suurta helpotusta siitä, että toimenpide on nyt vihdoin ohi.

Seuraava puhelinaika hoitavalle lääkärille onkin jo varattu elokuun alkuun ja pääsemme tarkemmin sopimaan aikatauluista inseminaatiota ajatellen. Nimittäin, meillä ei ole vieläkään luovuttajavarausta! Tämä meinaan onkin varsinainen tarina…

Olemme kertoneet toiveemme luovuttajan suhteen jo aikapäiviä sitten hoitavalle lääkärille, sekä ensikäynnillä että hoidon suunnittelukäynnin yhteydessä toukokuussa. Kun kesäkuussa varmistelin klinikalta, että onhan luovuttajavaraus jo tehty toiveidemme mukaan, niin EI!  Jätin lääkärillemme tiedon myötä ennen juhannusta soittopyynnön ja kävimmekin tiukkasävyisen puhelun, ja ilmaisin närkästyksemme sen suhteen, ettei meille selväsanaisesti ole ollenkaan jaettu tietoa tämän hetkisestä luovuttajatilanteesta Suomessa. Mikä ällistyttävintä, lääkäri ei ollenkaan ollut maininnut meille mahdollisuudesta tilata Tanskalaista spermaa, vaan tästäkin kuulimme foorumeilta.  Kerroin jälleen kerran toiveemme ja varmistin hänelle, että tulemme elo-syyskuussa ekaan inssiin.

Noh kuinkas sitten kävikään. Soitin eilen klinikalle uudelleen kertoakseni tälle päivälle ajoittuvasta polyypinpoistosta ja siitä että 4vko päästä siellä klinikan päässä pitäisi olla sitten kaikki valmista. Sanoin, että me soitetaan kun ovulaatio on päällä ja sitten niiden pitää olla valmiina ottamaan meidät seuraavana päivänä vastaan ja siellä ON OLTAVA sen tavarankin suhteen kaikki hallinnassa. Ja arvatkaas mikä oli vastaus, ei vieläkään luovuttajavarausta! Mitä helvettiä?!
Kävin jälleen varsin tiukkasanaisen, puhelun ja tivasin, missä vaiheessa he ajattelivat keskustella meidän kanssa luovuttajasta. Olemme jo maaliskuussa sanoneet että ensimmäinen inseminaatio tulisi ajoittua elo-syyskuulle ja haluamme KAIKEN olevan kunnossa siihen mennessä, ja juuri siksi olemme liikkeellä 4-5kk etuajassa. Jos jumankauta se aika ei riitä sille, että se sperma meille varataan niin jo on kumma.
 
No, eihän ne tietenkään voineet meille paljastaa, montako luovuttajaa siellä on olemassakaan, mutta sanoin, että otamme sitten vaikka sitä Tanskalaista spermaa jota kuulemma saa tilata, vaikkei klinikka ole meille itse tätä mahdollisuutta tarjonnut. Sanoin myös, että haluan tämän seikan kirjoitettavan omalle lääkärillemme tiedoksi, ja lääkärin tulee soitta meille, mikäli on niin, että Tanskalainen sperma pitää tilata esim viimeistään ensi viikolla mikäli sen halutaan ehtivän 4vko sisällä klinikalle valmiiksi. Ottaa aivan järjettömästi kaaliin se seikka, että siellä vaan sanotaan, joo, no se inseminaatio sitten saattaa siirtyä. NO EI JUMALISTE SIIRRY JOS ANNATTE MEILLE TEHOKKAAMPAA, RIPEÄMPÄÄ PALVELUA.

Laita mulle ne luovuttajabrosyyrit mailiin niin mä valkkaan sulle huomiseksi sen luovuttajan, ja pistä se tilaus menemään saman tien ja lasku meille perään! EI OO VAIKEETA!
Ei pysty ymmärtämään miten 4-5kk on muka liian lyhyt aika sille, että tällanenkin asia saadaan ton lafkan kanssa hoidettua. Mä olen tosi pettynyt ja en varmasti heidän palvelujaan käytä tämän kerran jälkeen, siinä vaiheessa kun itse haluan hoitoihin päästä. On mielestäni aivan uskomatonta edelleen, että jotkut menevät heti seuraavasta kierrosta inssiin ensikäynnin jälkeen. Aivan saman seulan käyvät kaikki läpi, triplasti lyhyemmässä ajassa kuin me, ja tarvittaessa vielä ehtivät tilata spermankin ulkomailta. Niin, että jos nopeaa toimintaa haluatte niin ainakaan HKI Väestöliitolle ei kannata mennä.

Nyt vaikenen kun taas savu nousee korvista.

Täällä tapahtuu ihmeellisiä...

Olen nimittäin jutellut parin työkaverin kanssa eilen naisparien lasten hankinnasta, avattakoon sen verran, että toinen on kanssani samanikäinen heteronainen ja toinen aika konservatiivinen reilu nelikymppinen talouspäällikkömme.
En heille mennyt paljastamaan mitään projektistamme, mutta tämä talouspäällikkömme kertoi tuntemastaan Oululaisesta naisparista, joka oli sitten jostain Suomi24 palstalta jonkun random miehen spermaa menneet ostamaan. Kun työkaverini oli sitten naisparille kommentoinut, että miten he uskaltavat tehdä tällaisen ratkaisun sen sijaan että menisivät klinikalle, niin sanoivat että työkaverini on kuulemma turhan konservatiivinen ja hirveätä rahan haaskausta mennä klinikalle.
Puhuttiin siinä sitten kaikista riskeistä, mistä sitä tietää jos miehellä on vaikka hepatiitti tai se tuo purkissa naapurin Pertin tavaraa tai ihan mitä hyvänsä. Keskustelu ja spekulointi jatkui sen lounastunnin ja vieläpä nyt tämän päivän aamuun asti.
Talouspäällikkömme vaimo on nimittäin terveydenhoitoalalla ja sitten aamutuimaan sainkin juuri kerratun hinta-arvion siitä paljonko klinikalla hoidot maksaisi, ja hän voi kuulemma kysellä sitten vaimoltaan lisätietoja, jos me ollaan joskus kiinnostuneita hommaamaan lasta. Okei, en tietenkään vieläkään paljastanut, että prosessi on jo aloitettu ja hänen kertomansa hinta 600€ yhdelle toimenpiteelle on reilusti alakanttiin, kun ottaa huomioon alkututkimukset jne. Mutta sen sijaan, olin jotenkin todella iloinen. Hitsi millainen työyhteisö mulla on ja kuinka vilpittömästi hänkin vain halusi auttaa.

Musta tuntuu että meidän tuleva lapsemme tulee pärjäämään tässä maailmassa aivan hyvin, siitäkin huolimatta, että hänen vanhempansa kuuluvat seksuaalivähemmistöön. Ainakin omalle menestykselle avain on ollut avoimuus. Tähän asti jokaisessa työpaikassani kaikki ovat suuntautumisestani tietäneet, ihan minun itseni kertomana, ja koskaan minua ei ole asian takia syrjitty.

Hajatelmia toisten tarinoista

On ollut ajatuksia herättävää lukea muiden blogeja ja mm. ennakko-odotus blogin kirjoituksia  psorista.

Perheenjäsenelläni on myös psoriasis ja omalla kohdalla olen ollut huolestunut, periytyisikö psori mahdollisesti omalle lapselleni. Pitkään, juuri tämän mahdollisuus on omassa päässäni ollut esteenä oman biologisen lapsen hankinnalle ja olen halunnut vain kumppanini toimivan lasten bio-äitinä. Tottakai, olenhan minäkin tottunut lähimmäiseni iho-ongelmaan ja auttanut sen hoidossa, ja varmasti lapsenikin oppisi sen kanssa elämään. Mutta en toivoisi kyseistä sairautta kenellekään, sen enempää kuin mitään muutakaan.
Kun aikaa on kulunut, olen ajatellut myös muita seikkoja jotka periytyvät, kuten kumppanini suvussa esiintyvät yliherkkyydet ja allergisuudet ja rintasyöpä, omasta suvustani tulevat mielenterveysongelmat ja sydänongelmat. Löytyy lapsettomuusongelmaa ja alkoholismia, jne jne jne.

Lopulta iskee todellisuus vastaan ja sitä tajuaa, ettei lapsia voisi kukaan hankkia jos olisi vain pelko syntymättömän lapsen terveydentilasta mielessä.  Todellisuus kun on että 50% geeneistä on klinikan kautta tulossa joltain aivan meille tuntemattomalta ihmiseltä, eikä me mitenkään pystytä varautumaan, millaisia geenejä sieltä lopulta tulee.
Jos yhtään ymmärtää geeniperimien päälle, ei edes luovuttajan silmien tai hiusten värillä ole kuin osviittaa antavaa ja todennäköisyyksiä lisäävää merkitystä.

Vaikkei ehkä pitäisi, olen lukenut myös kauhutarinoista, joissa luovuttaja onkin levittänyt perinnöllistä sairautta jälkikasvulleen tai sen että koti-inseminaatiota käyttäneistä naisista vähän turhan moni onkin toisistaan tietämättä käyttänyt samaa luovuttajaa, jolloin ainakin Suomen kokoisessa maassa, alkaa niitä saman miehen muksuja olla vähän useammallakin naisparilla/itsellisellä naisella. Itse ainakin kehotan tekemään taustatutkimukset huolella jos meinaa ottaa johonkuhun foorumin kautta tavaraansa myyvään henkilöön yhteyttä. Itseäni etoo ajatus ja todella kyseenalaistan tarkoitusperät ilmoittelijoilla, jotka mainostavat, että voidaan suorittaa luovutus ”muumimukilla” tai ”luomuna”. Miksi IHMEESSÄ ”luomuna” haluaisi kukaan tämänkaltaisessa tilanteessa oleva naispari tai itsellinen nainen lastaan alulle laittaa. Yök.

Ajatukset taas vähän rönsyilee, haluun vaan vauvan. Huoh.

Terveen testausta?

Huh kun aika taas huristaa, hyvää siinä on ollut se, että on saanut ajateltua muutakin kuin vauva vauva vauva.
Tosin lauantainen Pride puistojuhla ei nyt taas auttanut vauvakuumeeseen yhtään. Aivan ihanan monta perheitä suloisine lapsineen, kaikissa sateenkaaren väreissä. Ehkäpä ensivuonna mekin saamme osallistua juhlaan perheenä, nimenomaan SAAMME. Muutenkin täpötäydessä puistossa oli aivan upea tunnelma, kaikki olivat niin hyvällä tuulella, ja rauhallisia. Meilläkin oli yksi koiristamme toista kertaa mukana, ja varsin paljon huomiota herätti jälleen kerran sinisillä silmillään, meidän Pride-koira. Lapset aivan rakastivat paijata rauhallista herraa, ja tuli jotenkin luottavainen olo, että tulevaisuuden perheenlisäyskin saa kunnioittavan ja hellän vastaanoton koiriltamme.

Meillä on kotona käynnissä pientä remppaa ja tulipa juhannusviikko lomailtuakin. Jotenkin vaan ei ole yhtään levännyt olo, ja näin viikon alkuun heti tulikin kirjattua lomalistaan kaksi seuraavaa lomaviikkoa heinä-elokuun taitteeseen. Ehkä se on tän sateisen ja harmaan sään vika jossain määrin, ettei vaan jaksa. Ainakin puutarha voi hyvin, kun salaatit tykkää sateesta, mutta muuten on kyllä mälsää kun ei paljoa huvita ulkona olla, sitä laiskistuu ja lihoaa. Kirjaimellisesti.

Onneksi on silti kivojakin asioita, niin kuin vauvajuttujen eteneminen. Viimein rouva sai lähetteen Hyvinkään sairaalaan polyypinpoistoon, joka ajoittuu siis seuraavalle kierrolle. Kierron pitäisi alkaa heinäkuun lopussa ja leikkaus siis ajoittuu elokuun alkuun. Tämä uutinen todella ilostutti, sillä nyt ahdistus kaikesta viivästyksestä, mikä painoi mieltä vielä kk sitten, on jotenkin aivan tipotiessään. Tällä aikataululla ehdimme hyvin tekemään ensimmäisen inseminaation alkuperäisen aikataulun mukaisesti syyskuussa, mikäli leikkauksessa ei mitään extraa enää ilmene.

Myös sekä alku että loppukierron verinäytteet on nyt annettu, eikä sieltä löytynyt mitään erikoista kilppari eikä follikkelihormoni arvoista. Rahaahan noihin taas paloi ja rupesi suorastaan ärsyttämään. Tässä on nyt testattu ja tentattu ties mitä ettei vaan menis rahat hukkaan kun varsinaisia inseminaatioita aletaan suorittamaan. Mutta rehellisyyden nimissä, tähän asti jo 500€ on uponnut oletusarvoisesti terveen nuoren naisen testauttamiseen, ja se on lähes yhtä paljon kuin yhden inseminaation hinta. Miksei tätä hedelmöityshoitoprosessia voisi muuttaa yksinkertaisemmaksi naispareille, ja itsellisille naisille, jotka eivät lähtökohtaisesti hakeudu klinikalle siksi, että varsinaisesti raskautumisen olisi todettu olevan vaikeaa. Miksi heti aletaan tervettä testaamaan? Eikö ensin kannattaisi muutaman kertaa yrittää ja sitten testata poissulkevasti, jos tuntuu ettei ota onnistuakseen? Kuitenkin meidän iässä, lähtökohtaisesti jo 50% hedelmöittyy 1-3 inseminaatiokerran aikana.
Kyllähän kaikella tällä testaamisella on myös on vaikutuksensa koko prosessin kustannuksiin, ja tehostamalla voitaisiin ehkäpä laskea itse toimenpiteenkin kustannusta.  Mun mielestä 500€ on aika iso hinta siitä, että pääsee edes yrittämään. Sisäänpääsymaksu spermapankkiin…

Yli esteiden

Eilinen päivä oli shokki, mutta pitkien keskustelujen ja unien jälkeen, uusi päivä avautui taas positiivisempana.
Juteltiin tosi kauan, monelta kantilta ja itkettiin tietysti. Voi paskan paska sentään kun tietenkin sinne ultraan mentiin ajatuksella että "rutiini tarkastus ja kaikki hyvin". Mutta sitten ei ihan näin ollutkaan. Meitä ei kuitenkaan typerät polyypit nyt lannista, sillä lääkärikin antoi ymmärtää asiaa kysyttyämme, ettei todellakaan ole syytä miettiä mitään muutoksia hoitojen suhteen, vaan homma vain hiukan viivästyy. Polyypit poistetaan ja jatketaan sitten kuten tähänkin asti.
Jännitystä ja intoa ikävien uutisten keskelle toi, että yksi iso, irtoamispisteessä ollut follikkeli oli löytynyt ja heti pitäisi hakea ovulaatiotestit ja alkaa testailemaan ovulaation ajankohtaa.
Eilen tietysti heti toimittiin lääkärin ohjeiden mukaan, mutta vielä ei ihan ollut testin viivat samaa sävyä. Äsken kuitenkin testattiin tämän päivän testit, ja joooo, meillä ovuloidaan!
Rupesi ihan naurattamaan, että ei kyllä koskaan ole osannut moisesta iloita, ennen kuin nyt, että jotakin sentäs pitäis olla ihan normaalisti. Mielenkiintoisempaa juuri tästä tämän päiväisestä ovulaatiosta tekee se, että rouva on kuukautisia kartoittaessaan käyttänyt puhelimeen ladattavaa sovellusta jo useamman kuukauden. Myös sovellus ajoitti ovulaation juuri tälle päivälle! Sovelluksia on monia erilaisia ladattavissa, meillä on "Woman Log". Tämä kyseinen sovellus helpottaa huomattavasti kuukautisten ja kierron kartoitusta, ovulaatiotestien tekemisen ajoittamista ja ennalta varautumista siinä vaiheessa kun inseminaatioita päästään tekemään viimein :)

Olemme netistä katselleet HUS:in sivuilta yleisiä jonotilastoja ja vaikuttaisi siltä, ettei tämän polyyppijutun pitäisi aikataulullisesti juuri viivästyttää meidän prosessia. Rouva on saanut sanavallan päättää omasta kehostaan ja teki jo ensikäyntiä buukatessamme selväksi, että aikaisin ajankohta yrityksille tulee olemaan syyskuu 2014. Tämä siksi, että hän haluaa varmistua siitä että teoriassa hän kerkee suorittamaan viimeisen kouluvuotensa ilman että kevätlukukausi ja opinnäytetyön teko viivästyisi synnytyksen takia. OKEI, totuushan on, että ei ole mihinkään kirjoihin kirjoitettu, että jos syyskuussa ekasta yrittämästäkin onnistuisi raskautumaan, aina on enennaikaisen synnytyksen riski, jolloin se sotkisi aikataulut.
Kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua ja tämä koko prosessi voi huonommassa lykyssä kestää useita vuosia, joten syyskuussa nyt kuitenkin toivotaan, että eka inseminaatio voitaisiin tehdä. Sitähän sitten ei taas tiedeä ennen kuin tulee se kutsu polyyppileikkaukseen Hyvinkään sairaalaan.
Tämän epätietoisuuden ja sekavien fiilisten keskellä ovulaatio on kiva piristys, ja nyt vaan tehdään kaikki muut tarvittavat testit ja verikokeet pois alta, juhlitaan kesää ja tehdään paljon pihahommia. Kuitenkaan mitään konkreettista yritystä ei ennen syksyä tapahdu, joten miksi stressata nyt liikoja. Welcome ihana kesä <3

Lomalta lomalle

Huhtikuussa meidän perhe nollasi tilanteen, vietettiin kaksi ihanaa viikkoa vierailla mailla ja nyt uudella tarmolla paiskitaan duunia ennen juhannuksena koittavaa kesälomaa.

Vauvan"teko"homman paperityöt ja keskustelupuoli on pikkuhiljaa takana ja aletaan päästä itse asiaan. Olemme molemmat kartoittaneet maaliskuusta asti kiertomme, ja rouvan hedelmällisyyden tutkimukset ovat nyt ajankohtaisia. Tämän viikon perjantaille on nyt varattu rouvalle ensimmäinen ultaääni ja sen ohessa papa, jossa tutkitaan munarakkulaa ja kohdun rakennetta. Näistä tutkimuksista viisaampina saadaan konkreettista tietoa ja vahvistus, onko meillä mitään toivoa raskautua lähiaikoina, teoriassa helposti?
Siispä hyvin jännittävä perjantai edessä. Kolmekymppisethän kutsutaan ihan terveydenhuoltojärjestelmän toimesta papaan, mutta koska meillä ollaan vielä parisen vuotta vajaita, ja edelliskerrasta on aikaa, papa-koe tulee myös ottaa.

Ultraäänitutkimuksen pitäisi olla hyvin kivuton ja nopea toimenpide. Valitettavasti aikataulusotkujen vuoksi, alkukierron follikkelitutkimukset jäivät tältä kierrolta tekemättä, mutta ne ehtii onneksi myös ensikierron alussa. Klinikka vain sattuu olemaan kiinni heinäkuussa, joten ajateltiin hoitaa ultra nyt tähän kiertoon ettei mene elokuulle. Toiveena kun olisi päästä ensimmäiseen inseminaatioon jo mahdollisesti elokuussa, jos kaikki merkit näyttää vihreää valoa ultran ja heinäkuussa otettavien alkukierron näytteiden jälkeen.

Tottapuhuen, meillä ei juurikaan ollut mitään käsitystä eri vaiheista, joita tähän prosessiin kuuluu ennen inssiä, ja kamalan raskasta jotenkin odottaa kaikenmaailman tutkimuksia tehtäväksi ennen kuin päästään edes yrittämään raskautumista. Tottahan sen ymmärtää, on tässä niin paljon rahanmenoakin tiedossa, ettei sitä tavaraa kannata tuhlaten huiskia menemään, jos vaikkapa onkin jokin raskautumista vaikeuttava tila päällänsä.
Kuten olenkin maininnut lukeneeni useampien muiden naisparein blogeja, heillä prosessi on kuitenkin mielestäni edennyt moninkertaisella nopeudella. Ja rehellisyyden nimissä, minusta se on vähän epäreilua. Korostan, että en ole kateellinen vaan jokseenkin pettynyt valitsemamme klinikan toimintaan, miksi meidän asiat ei etene niin reippaasti? Miksi meille sanottiin jo ensikäynnillä, että aikataulullisesti elokuu on realistisin, mitä tulee ennen hoitojen aloittamista tehtävien toimenpiteiden vaatimaan aikaan? Mitä ihmettä? Miksei meiltä ole vieläkään kysytty mitään toiveita ees liittyen tulevan tavarantoimittajan ominaisuuksiin? Miksi jotkut parit, jotka valitsivat toisen klinikan, ovat jo käyneet heti seuraavasta kierrosta ensimmäisessä inssissä?

Myöskin useissa lukemissani blogeissa kerrottujen tarinoiden myötä, iski kasvoille konkreettisemmin, että matka voi olla paljon pidempi kuin mitä alkuhuumassaan optimistisena odottaa. Ollaanhan me aina syöty terveellisesti ja liikuttu, ei juurikaan juoda alkoholia ja tupakointikin on historiaa viimein meiltä molemmilta. Mutta eihän noi juurikaan merkkaa, saahan niitä lapsia densot ja narkitkin, ja nekin jotka ei halua äideiksi, sekä sairaalloisen lihavat, jotka eivät edes tajunneet ennen kuin viimemetreillä olleensa raskaana. Mutta saadaanko me, eipä voi vielä tietää ennen kuin yrittää.

Muutaman kerran on käynyt klinikan vaihto mielessä, vaikka meidän hoitava lääkäri onkin mukava. Jotenkin olen vain niin maltamaton luonne, että en kestä tietämättömyyden tilaa enkä vitkasteluja. Tarvitsen step-by-step ohjeet, toimintamallin ja kuvauksen, jotta voin mahdollisimman tehokkaasti ajoittaa ja suunnitella ja yhdistää eri näytteenotot, ultrat, keskusteluhetket ja muut, eikä niin että tarttee rampata tänään siellä ja huomenna täällä ja ens viikolla taas siellä ekassa paikassa.
Mieluummin hoitaisin kaikki nämä rutiinijutut pois alta samoin tein ja sitten palaisin asiaan syksyllä, kun on omastakin puolestamme otollisin aika ensimmäiselle yritykselle. Nyt kun tämä alkusäätö ripotellaan jo kolmen-neljän kuukauden ajalle, en pysty ollenkaan irtautumaan näistä ajatuksista ja vauvakuumeesta.
Onhan vauvasta unelmointi ihanaa, mutta olen joskus vähän turhankin tunteellinen ja menee liian usein itkuksi kun ei enää jaksaisi odottaa. Jos asiaa ei pitäisi koko ajan järjestää, vaan voisi pitää aidon tauon nyt kesän aikana jos klinikka toimisi tehokkaasti meitä ohjeistaessaan, niin jotenkin ehkä syksyä odottavan aika ei tuntuisi niin pitkältä ja voisi nauttia kesästä. Me varta vasten alotettiin homma maaliskuussa, jotta saatais nää alkujutut pois alta, mutta nyt tuntuu että näihin menee aivan tarpeettoman kauan aikaa.

Onneksi loppuviikosta prosessi taas etenee, ja on luvattu kesän tulevan takaisin sateisen viikon jälkeen :)

Matkan ensi askeleet

Viime päivät sairaslomalaisena ei paljon muuta ole tullut tehtyä kuin lueskeltua vauvablogeja, erityisesti naisparien sellaisia. Ai miksi? Koska meillä, ja etenkin allekirjoittaneella on aivan järkyttävän kova vauvakuume.

Ollaanhan me tästä puhuttu sata ja yksi kertaa mun naiseni kanssa, joka muuten myös on oikeutettu kirjoittamaan tähän blogiin jos siltä tuntuu. Niin monen monituista kertaa on tullut ne ohikiitävän lyhyet, ehkä pari päivää kestäneet hetket, "aaaws, ois ihanaa saada vauva!"..." hey, wait a minute, ei todellakaan, ei vielä, ei nyt".

Ja kun kerroin viime viikolla siskolleni, että tällä kertaa me taidetaan olla aika tosissaan, oli reaktio juuri tuo sama " joo, ette todellakaan hommaa, teil on niin paljon kaikkea meneillään ja urat alussa jne". Mutta meidän ajatus tällä hetkellä on, et mitä sitten! Ei me koskaan voida olla valmiita kun on liikaa aikaa miettiä.

Nyt toista kuukautta olenkin asiaa naiselleni jankannut lähes joka päivä, ollaan puitu ja keskusteltu, punniskeltu ja pureskeltu. Hitto, me ollaan molemmat 28, ja tarkotus oli saada vauva ennen kolmeakymppiä. Me sovittiin siitä sillon kakskymppisinä, kun tiedättehän, seurustelun alussa käydään läpi niitä "sit jos meillä ois lapsia niiden nimet ois x ja y ja ostettais talo paikasta z" jne. Kohta se 30 kolkuttaa oven takana!
Ja kun me molemmat halutaan kuitenkin sitten se sisarus, eikä vain yhtä lasta.

Me ollaan myös tunnettuja siitä, etenkin minä, että kun me jotain keksitään, niin sitten aika pian jo alkaakin tapahtua. Varasin meille meinaan ensi viikon perjantaiksi ajan ensikäynnille Väestöliitolle. Pikku rattaat lähtee pyörimään ;)