Ajatuksia osastolla

Julkaisen tämän tekstin hieman jälkikäteen, sillä se jäi kesken pariin otteeseen, mutta en enää jaksa muokkailla kirjotusasua ja aikamuotoja.

Sunnuntai aamupäivä 5.2.2017:
Makoilen Kätilöopiston osastolla 36 ja kulutan aikaa, joka matelee imetysten ja vaipanvaihtojen välillä. Välistä tulee itku silmään, koska on niin ikävä vauvaa vaikka hän makaa aivan tuossa vieressä sinivalolamppujen alla. Ensipäivien vierihoito, yöt yhdessä vierekkäin ja vauvan tuoksu, sitä on ikävä. Onneksi vauvalla on kaikki hyvin, ja valot auttavat tehokkaasti. Tehokkaasti myllertää kuitenkin myös omat hormonit ja jos ei vuoda silmäkulmat milloin ikävästä, ihastuksesta tai silkasta onnesta, niin tissit kyllä vuotaa koko ajan! Maito on siis noussut kirjaimellisesti, ja nyt viidettä elämänsä päivää viettävä pienokaisemme on enää N. 170g alle syntymäpainonsa, joka siis oli 3604g. Ei tuo vauva jaksa kaikkea maitoa edes syödä ja sitä tulee kyllä sellaisella paineella, että kotona pitää varmaan pumpata aina aluksi hiukan painetta pois ennen imetystä, kun tuntuu että menee vähän pulautteluksi jo kohta kun liian paljon tulee kerralla. Saapahan vaimo pakkaseen ja voi sitten pullosta antaa jossain välissä ;-)

Mutta tosiaan, se synnytys! Olipahan varsin pitkäkestoinen prosessi, hiukan väsytti!

Rv40+0 eli maanantaina 30.1 oli varattu käynnistysaika klo 14 Kätilöopiston sairaalaan. Olin lääkärintutkimuksessa vasta hyvin niukasti sormelle auki, ja käynnistystavaksi valikoituikin kypsyttely ballonkilla. Ballonki oli paikallaan klo 15:30 ja seuraavalle päivälle sovittiin, että puolilta päivin päivystykseen jos ballonki ei tule itsestään pois ennen sitä. Ballonki aiheutti jonkin verran supistelua, ja nukuin särkylääkkeen kera muutaman tunnin kotona.
Noh, eipä tarttenut odotella seuraavaan päivään kun ballonki irtosikin jo samana iltana 20:30 ja lähdettiin takaisin Kättärille puhelinsoitolla varmistettuamme ettei aamuun asti jäädä kotiin odottamaan. Supistukset loppuivat saman tein kun ballonki lähti.
Minut otettiin osastolle, ja lääkäri päätti, että jatketaan käynnistystä kalvojen puhkaisulla, joka tapahtui 22:00 about. Olin tässä vaiheessa sen ballonkin avaamat 3-4cm auki, mutta kanavaa oli yhä +2cm. Kalvojen puhkaisu aloitti säännölliset 20min välein tulevat supistukset, jotka yön edetessä tiivistyivät 10min välein ja astettain napakoituivat.

RV40+1 ti 31.1 aamulla 9:00 aikaan vaimo tuli osastolle ja siirryimme synnytyssaliin käyrille. Käyrien myötä tuli selväksi, että omat supistukseni eivät olleet tarpeeksi napakoita, jotta ne edistäisivät synnytystä ja toiveet luonnollisesta synnytyksestä menivät sitten siinä. Noh, oksitosiinitippa olikin tuttua huttua jo esikoisen synnytyksen ajoilta, joten mikäs siinä edetä samalla kaavalla kuin vaimollanikin meni.
Siinä sitten päivä eteni ja oksitosiini annosta nosteltiin asteittain, supistukset tulivat n. 5min välein. Siinä istuskelin pallolla ja keinutuolissa ja hengittelin supistukset läpi sillä makuuasento oli minulle vaikein ottaa supistukset vastaan ja n. 4h jälkeen alkoi itsellä tuntua siltä, että on aika saada vähän kipua lieventävää. Ilokaasun voimalla mentiinkin sitten seuraavat kaksi tuntia eteenpäin, n. klo 16:00 asti, jolloin tehtiin sisätutkimus. Kohdunkaulakanava oli lyhentynyt, vielä hiukan sitä oli jäljellä, mutta tilanne oli jo kypsempi. Olin edelleen n. 4cm auki. Tässä  vaiheessa olin kovin uupunut koska koko edellisen yön olin nukkunut vain silmän räpäyksiä supistusten välissä, ja valvominen alkoi käydä voimien päälle. Oksitosiinin kanssa on muutenkin tapana pitää taukoa 6h tiputuksen jälkeen, joten saimme vaimon kanssa tilaisuuden nukkua ja kerätä voimia.
Vaimokin sai patjan lattialle ja minä sammuin käytännössä heti kun oksitosiini lopetettiin. Omat supistukseni jatkuivat napakoina, n. 10min välityksellä ja aina ilokaasua nassuun ja salamasammuminen supistusten välissä. Vaimo jälkeenpäin kommentoikin, että ihan mahdottomat mun unenlahjat kyllä on, kun kunnon supparikivut ja silti vaan nukahdan heti kun taukoa.

Klo 18 aikaan oksitosiini laitettiin takaisin ja mulla oli jo paljon virkeämpi olo, tuntui siltä että uudella tarmolla kohti h-hetkeä. Kerroin jo tässä vaiheessa, etä supparit alkavat olla aika napakoita, joten haluan var,asti jossain vaiheessa epiduraalin, mutta mun pelkona on, että se laimentaa supistuksia ja homma viivästyy, niin en jotenkin halua ottaa sitä liian aikaisin, mieluummin vähän enemmän kipua kuin pitkittyvä synnytys ilman kipua.
Kätilö sitten kertoikin asian, jota en tiennytkään, eli siis spinaali tai epiduraalikanavaan voidaan laittaa myös kipulääkettä, eli siis ei puudutetta! Kipulääke vie terävintä kärkeä pois samaan tapaan kuin ilokaasukin (joka mulla muuten toimi todella hyvin vaikka alkuun olinkin sen suhteen skeptinen). Tästä tietysti innostuneena sovittiin, että ilmoitan sitten kun alkaa olla turhan rankkaa niin aloitetaan sillä kipulääkkeellä.

Aikaa siinä sitten kuluikin parisen tuntia, välistä pyysin isontamaan ilokaasuannosta, mutta lopulta siitä tuli jo ennemminkin höntti ja huono olo, joten tietyn määrän yli en enää sitä halunnut lisättävän. Kokeiltiin tämän sijasta myös alaselän hierontaa, mikä auttoikin hiukan, sekä tens-laitetta, joka oli mun mielestä naurettava ja yhtä tyhjän kanssa. Taisin jotain vaimolle tiuskaista, että nyt toi vehje helvettiin, se vaan häiritsee mua enkä pysty keskittyy. :D
Noh, alkoi olla aika selvää, että kipulääkkeen vuoro on tullut ja lääkäri tulikin sitä laittamaan jossain klo 21:15, kanyyli tuli siis samaan kanavaan johon epiduraalipuudute tulee. Alaselkä puutui ihan Ok, mutta vatsakrampit jäivät. Olin tässä vaiheessa kylkimakuulla ja alkoi tuntua pahemmalta koko ajan. Loppuviimein joka supparilla jo vaikeroin ihan kunnolla ja puristin toisella kädellä vaimon kättä siniseksi ja toisella painoin perkeleesti vaan ilokaasumaskia naamaan. 22:15 aloin olemaan jo aivan rikki ja pyysin epiduraalia. Kätilö teki sisätutkimuksen ja kas! Olin täysin auki ja kanavaa ei ollut enää. Onneksi oli se kanyyli jo valmiina ja tarvitsi vain lisätä puuduteaine, sillä täsä vaiheessa ei mitään kanyyliä enää olisi alettu laittamaan ja olisi jäänyt (kuten pelkäsin) epiduraali saamatta. Sain siinä hiljalleen alkaa ponnistelemaan, vaikka supistuskivut kyllä lähtivät sen sileän tien epiduraalin mukana. Vaimo siinä mulle monitorista tulkitsi suppareita ja ponnistelin milloin pallon päällä tai seisten ja vähän joka asennossa hiljalleen aina klo 01:00 asti.

RV 40+2 aktiivinen ponnistusvaihe aloitettiin pyytämäni pudendaalipuudutteen laitoin jälkeen siinä 01:15 kun alkoi olemaan jo tosi kova ponnistamisen tarve. Ponnistelin siinä ensin kylkimakuulla ja vitten selällään, vaimo tsemppasi hienosti ja piti jalkoja ja kätilö laski ponnistuksia ja oli jotenkin ihan valtava tuki siinä hommassa.
Ja se hommahan sitten jatkui. Siinä 02 aikaan aloin olemaan jo aivan puhki, ja sanoin kätilölle, että en kohta jaksa enää, että tarvitsen apua jotta voimat riittää loppuun asti.
Kätilö kysyi sitten siinä, että seuraava vaihe olisi imukuppiavustus ja se tarkoittaisi myös episotomiaa. Olin vaan että joojoo, antaa mennä, että mulla loppuu voimat kohta. (Jälkikäteen kätilö ihmettelikin minulle, että kun olin niin rennosti ottanut sen asian, ja kun kerroin, että vaimolle tehtiin aikanaan sama, niin olin vähän et menköön, kuhan se vauva tulee ulos :D)
Imukupin laitto oli ehkä koko synnytyksen hirvein kokemus, sillä se sattui aivan helvetisti. Kipu tuli siitä, että mulla tuyli supistus ja jäätävä ponnistamisen tarve samaan aikaan kun lääkäri avaa paikkoja ja painaa imukupilla vastaan mun ponnistusta ja vaimo ja kätilö pitää mun täriseviä jalkoja paikallaan kun vaan karjun, koska se oli eka hetki kun en ollut ollenkaan tilanteen kontrollissa. Vaimo kertoikin jälkikäteen, ettei ole koskaan nähnyt sellaista kauhua mun ilmeessä, että se oli jotenkin todella rankkaa katottavaa.
Onneksi siinä ei sitten tarvitukaan kuin yksi supistus ja kaksi ponnistusta sen aikana, niin tummatukkainen pää tuli ulos <3 <3 siinä hetken hengittelin ja sain vielä puhallellen työntää loputkin vauvasta. Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä(mitä minulle ei tietysti kerrottu siinä synnytyksen aikana) vaan vasta jälkeenpäin vaimo kertoi kuinka lääkäri oli sen sujauttanut äkkiä pois.
Vauva jaksoi koko pitkän synnytyksen erinomaisesti ja hyvillä sykkeillä, ja napanuorakin oli jopa 80cm pitkä, joten hätää ei ollut missään vaiheessa.

Vaimo leikkasi napanuoran ja sain ihanan tyttäremme vierihoitoon reilu tunnin ajaksi. Kyyneleitä vieritettiin, hän on täydellinen <3

Vaimo myöhemmin hoiteli kylvetystä ja mittailuja ja pukemista kätilön kanssa kun minä katsoin ihastellen sairaalapediltä toimintaa ja kävin suihkussa jne. Siirryimme aamiaisen jälkeen lapsivuodeosastolle, jossa vaimo piti minulle hetken seuraa ennen kotiinlähtöä.