Keskeneräinen - Kokonainen - Perhe

Milloin perheemme on kokonainen? Se on kysymys, joka on mietityttänyt jo kaksi vuotta, likimain siitä lähtien kun kuopuksemme vauvavuosi tuli päätökseen. Tässäkö tämä nyt oli, tuleeko meille enää koskaan vauvaa?

Tämä aihe todella herättää meissä tunteita. Vuoroin tuskastuneisuutta jatkuvaan asian vatvomiseen, ihastelua ihanista kasvavista tytöistä; lisää näitä meille kiitos, kiukkupuuskien keskellä vakaata päättäväisyyttä; ei jaksa ei huvita.

Luopumistyötä vauvahaaveesta on tehty etenkin nyt esikoisen ollessa jo viisi ja kuopuksen reilu kolmevuotias. Olemme vihdoin myyneet urakalla kaikki alle 92 koon vaatteet pois, luopuneet tuplarattaista, kaukalosta ja toisesta turvaistuimesta. Lahjoittaneet vauvan tarvikkeet lähipiirille ja ensi viikonloppuna lopulta lähtee perintöpinnasähkykin sisareni kotiin odottamaan, että heidän esikoisensa pääsee siihen nukkumaan kahden kuukauden päästä maailmaan saapuessaan.

Kaiholla katselin taas tänä aamuna tyttöjen päiväkotikuvista tehtyjä magneetteja jääkaapin ovessa. Miten kuvassa kainosti hymyilevä, hieman pöllämystyneen näköinen, untuvahiuksinen yksivuotias onkin niin mini tuohon reilu kolme ja puolivuotiaaseen villikkoon verrattuna.

Meidän tytöt on niin super viisaita, sosiaalisia, hyvätapaisia ja nöyriäkin. Samalla heillä on mielipiteitä, rohkeutta ilmaista tunteitaan ja hupsutella, ihailtavaa lapsen ennakkoluulottomuutta ja häpeilemättömyytä ja hyvin hienostuneen nokkela huumorintaju, etenkin nuoremmalla.
Vanhempi, nyt viisivuotias on hyvin tunnollinen ja tarkka nuori neiti. Hän aloitti kuvataidekoulun itseään vanhempien ryhmässä ja käy lisäksi voimistelussa. Hänellä kädentaidot sujuu ja on numero sekä kirjainpäätä, varmasti akateemiseen kehitykseen on hyvät lähtökohdat tuolla keskitymiskyvyllä. Molemmat rakastavat musiikkia ja etenkin nuoremmalla on sävelkorva ja rytmitaju hallussa. Nuorempi haaveilee omasta harrastuksesta ja vähän on palloiltu jalkapallokoulun ja voimistelun välillä. On vähän sellainen suurten linjojen neiti, asioiden ei tarvitse olla niin justiinsa.

Tytöt on ihanan erilaisia ja silti niin bestiksiä. Kesän aikana nuorempi on kasvanut tosi paljon isomman oloiseksi ja likat kinastelee melkein yhtä paljon kuin halailee. Jakaa lelut ja sitten ei taas jaa, lälättelee ja kohta taas juostaan kilpaa ulos, leikitään yhdessä vakoilua tai ryhmähauta. Tänään jossain iltavilli sekoiluleikeissä nauratti niin kovasti, että molemmilla lirahti pissa housuun. Sitten naureskeltiin suihkussa ja pohdiskeltiin iltapalapöydässä, että sattuuko kieleenpuraiseminen vai varpaan lyöminen pöydänjalkaan enemmän. Tämä jäi vielä ratkaisematta, taisi olla tasapeli. :)

Miksi vauvakuume ei silti ota laantuakseen, meillä on asiat vissiin aivan liian mallillaan! Eikö olla riittävän väsyneitä? Ei tässä mitään rahapulaakaan ole akuutisti, kun on molemmat ehditty nyt lasten kasvaessa tehdä uraa ja kehittyä ammatillisesti.
Minun osalta tämä vauvakuumeilu on ollut reilu kahden vuoden väsytystaistelu, sekä itselleni että vaimolle. Tai siltä se ainakin on tuntunut ajoittain. Välillä ollaan päästy ihan järkikeskusteluihin, pitkään vaimo oli sitä mieltä että kaksi riittää. Milloin ollaan mietitty, voisiko meistä olla sijaisperheeksi. On esitäytetty adoptiopapereita, silti jättäen ne postittamatta. On vedetty köyttä kumpaa huvittaa raskaus enemmän (ei kumpaakaan...) ja kumman ura on pisteessä, että suunta on sumea tai hetki on oikea tai mitä vaan. Meillä ei ole mihinkään vastauksia.

Ollaan nuoremman helmikuisten 3v synttäreiden jälkeen, oikeastaan tämän korona-tilanteen ajan, heitelty ilmaan, että jos joku muu synnyttäisi niin se olisi meille kaikkein paras. Suomessa ei ihan heti taida löytyä hedelmälliselle naisparille sijaissynnyttäjää. Ja joo, tämäkin vähän rankempaa vitsiä, koska oikeasti, me ei vaan olla haluttu asiaa tarpeeksi. Eihän me muuten näitä vatvottaisi kun todennäköisyys meillä molemmilla on uudelleenraskautumiselle kuitenkinmelkoisen korkea, jos nuo tyttöjen alullesaattamiset nyt mitään antaa olettaa.

Mutta kesällä jotain tapahtui. Koronan takia me ollaan oltu perheenä yhdessä enemmän kuin koskaan ja meidän parisuhteelle tämä on tehnyt vain ja ainoastaan hyvää. Me on puhuttu tyttöjen kanssa pikkusisarus ajatuksista vaaleanpunaiset lasit silmillä. Nyt odotuksen ja kaipuun tunne perheenlisäyksestä on ottanut aidosti tuulta alleen. Kävin tänään pitkän keskustelun raskaana olevan siskoni kanssa, kyyneleet tuli silmiin. Mun on pakko saada vielä yksi vauva. Puhelu päättyi ja nostin luurin. Varasin ensikäynnin ensi kierron alkuun ja ilmoitin vaimolle, että hänen skypen kautta tää tapahtuu. Tuli vihreää valoa, ja hymyä <3

Aika näyttää onko meillä sylissämme pikku kolmonen 2021!!

Back to 2017: Isojen muutosten Kevät

Huhtikuussa 2017 olin aloittanut blogitekstin, jota en koskaan julkaissut. Syytä en muista miksi, lieneekö unohtunut. Joka tapauksessa, viime aikoina on tullut taas lueskeltua aiemmin seuraamiani blogeja ja hiljentynyt on sitten muutaman vuoden takaisesta, ei voi muuta sanoa. Julakisen nyt ensin tämän vanhan tekstinraakileen ja kirjoitan vähän meidän tämän hetken kuulumisia tuota pikaa ;)


28.4.2017:
Aivan pian se on virallista, nimittäin 2.5 teemme kaupat nykyisestä kodistamme ja 4.5 ostamme uuden(käytetyn) kodin!
Lopputalvi meni nopeasti ja kevät on saapunut vauhdilla, koska laitoimme asuntoasioissa tuulemaan hyvin pian sen jälkeen kun synnytyksestä oli vähän toivuttu. Laitoimme asuntomme myyntiin helmikuun viimeisellä viikolla ja hyväksyimme huhtikuun puolessa välissä saamamme ostotarjouksen. Löysimme meille uuden kodin maalis-huhtikuun vaiheessa, ja teimme tuolloin ehdollisen tarjouksen. Olimme jo maaliskuussa saaneet yhden tarjouksen asunnostamme, mutta emme myyneet kun uutta ei vielä ollut kiikarissa ja elättelimme toiveita, että saisimme muutaman tonnin paremman hinnan. Lopulta päädyimme myymään samalla hinnalla kuin edellinenkin tarjous, mutta koska uusi oli jo kiikarissa emmekä joutuneet kuitenkaan alihinnalla myymään, niin olemme tyytyväisiä saamaamme hintaan.

Uusi kotimme on vajaa 20v vanha(nuori) kaksikerroksinen liki 200m2 omakotitalo upealla yli puolen hehtaarin tontilla, jossa mustikat saa poimittua omasta pihasta. Molemmat lapset saavat kasvettuaan omat huoneet yläkerrasta, mutta aluksi majoittuvat alakerrassa meidän makkarin viereisessä pikkumakkarissa(aikanaan tulee olemaan piano/musisointihuone). Jos haluaa pidemmälle miettiä, niin tilaa siis olisi myös kolmannelle lapselle...Sellaisesta emme kuitenkaan tällä hetkellä haaveile, enemmänkin kyse voisi olla iltatähdestä sitten joskus, jos joku vauvakuume meidän taloon vielä tarttuu.
Talo löytyi samasta kunnasta ja vain 8km päästä nykyisestä kodistamme, ja työmatka kasvoi ajallisesti vain 5min. Tämä on meidän mielestä ehdottoman hyvä asia myös siltä kantilta, että perhe ja ystävät ovat yhä lähellä, saamme asioida tutuissa neuvoloissa ja sitä rataa.

Mitä sitten tulee vauva-arkeen, niin arki todellakin tuli vastaan hyvin pian sairaalasta kotiuduttuamme. Toisen lapsen kanssa on tietyllä tapaa rennompaa, kun kaikki ei ole uutta, vaikka lapsi persoonana onkin tietysti aina yksilö. Pari ensimmäistä kuukautta vauva oli hyvin koliikkinen ja itsi 3-4 tuntia joka päivä suoraa kurkkua. Esikoinen ei ollut moksiskaan ja nukkui yönsä häiriintymättä iltakonserteista, mutta meidän vanhempien hermoja kyllä koeteltiin.